Teppo Paulaston runokokoelmaa luonnehtii ihmisten puheen rytmiä tavoitteleva, matalaksi tuunattu ääni. Runominä toikkaroi kulisseista näyttämölle, vetää tai on vetävinään maton altaan, ikään kuin olisi tullut sinne vahingossa. Runoja niille, jotka runoutta lukevat, ja niillekin, jotka eivät lue. Kohtaamisia ja lähtöjä, poistettuja kohtauksia ja samaistumista suurmiehiin.
